Mikä siinä ATK:ssa on niin vaikeaa?

Se oli syksyinen torstai-iltapäivä ja opettajien pakollinen tieto- ja viestintäteknologinen
täydennykoulutustuokio. Tai saattoi se olla tiistai. En minä muista. Sen mukavan ja hyvällä tavalla
mummomaisen opettajan kysymyksen minä kuitenkin muistan. “Minulla on enää kaksi vuotta
eläkkeeseen. Tarviiko minun kirjautua tähän koneelle? Kun en minä muista niitä pedanetin
tunnuksiakaan.” Kohteliaana nuorena opettajana muistan sanoneeni jotain tähän tyyliin: “No, enhän
minä ole sinun esimiehesi. Jos sitten innostut asiasta, niin laitetaan ne tunnukset kuntoon, heh heh…”
Ei se innostunut, eikä kysynyt apua, mutta sukka lapsenlapselle taisi siinä kolmen tunnin aikana
valmistua. Ja vieruskaverin kanssa tuli rupateltua.

Toinen täydennyskoulutusmuisto vie minut useamman kunnan yhteiseen lauantaina pidettyyn
suunnittelu- ja koulutustyöpäivään. Pilvipalvelukoulutukseen tulee pari keski-iän ryöpytyksessä
taitelevaa miesopettajaa. He asettuvat kädet puuskassa takapenkkiin ja jäävät odottamaan koulutuksen
alkamista. Muistan, kuinka pienoinen jännitys alkoi tuntumaan vatsanpohjassa. “Kolme tuntia noiden
jurmujen kanssa lauantai-iltapäivänä pakollista pilvikoulutusta, mä en selviä tästä!” Alkuselvitysten
jälkeen nämä herrasmiehet kaivoivat läppärit esiin ja lähtivät kokeilemaan. “Ei me mitään osata, mutta
kokeillaan nyt sitten, kun täällä kerta ollaan.” Pienen pähkäilyn jälkeen nämä herrat pyysivät apua. Avun
saatuaan homma otti tulta alleen ja koulutuksen päätyttyä heillä oli todella hyvä ja suoraan käytäntöön
vietävä TVT:aa ja liikuntaa sisältävä monialaisen kokonaisuuden setti. Se oli muuten aika hieno hetki
näin kouluttajan näkökulmasta.

Näitä samanlaisia muistoja olisi enemmänkin kerrottavana. Oikeastaan jokaisessa ryhmässä, joita olen
kouluttanut, on löytynyt näitä edellä kuvattujen tapausten tyylisiä ääripäitä. En tunne ketään näistä
esimerkkihenkilöistä sen paremmin. Sukupuolellakaan ei ole mitään väliä. Saattaa olla, että tämä
sukankutoja oli kokonaisuutta ajatellen jollain lailla “parempi” opettaja, kuin nämä herrasmiehet. Miten
ikinä nyt opettajien paremmuutta voi edes mitata? Todennäköisesti he ovat keskenään myös aika
samantasoisen älykkyyden omaavia maisterin tutkinnon suorittaneita ihmisiä. He ovat kaikki
“lankapuhelinsukupolvea” ja seniililisäkin heidän palkkakuittissaan näkyy. Miksi sitten toinen koulutus
meni sukan kutomiseen ja toisen aikana valmistui laadukasta, suomalaisten pedagogien rakkaudella
valmistamaa oppimateriaalia kansakuntamme nuorten toivojen iloksi ja opiksi? Tätä olen miettinyt
moneen moneen kertaan.

En keksi tähän mitään muuta selitystä kuin aikuisen ihmisen teknologiakammon tai
teknologiapystyvyyden puutteen. Kutomalla syntyy monimutkaisia sekä älyllistä että motorista
kyvykkyyttä vaativia kuvioita, mutta iPadia sama henkilö ei meinaa saada auki, tunnuslukujen
muistamisesta puhumattakaan. Minäpystyvyydellä (self-efficacy) tarkoitetaan siis ihmisen käsitystä
omista kyvyistään ja mahdollisuuksista suoriutua annetusta tehtävästä. Teknologiapystyvyys on tästä
ajatuksesta johdettu termi, joka kuvaa mielestäni hyvin tätä monen ihmisen hankalaa suhdetta
teknlogiaan. Minun on vaikea uskoa, että tämä esimerkkini sukankutoja olisi silkkaa kusipäisyyttään
jättänyt koulutuksen väliin. Väittäisin hänen teknologisen minäpystyvyystunteensa olleen niin heikko,
että toiminta ajautui väärille raiteille. Toisaalta nämä keski-ikäiset herrasmiehet taas tulivat
koulutukseen ihan yhtä “kovalla” asenteella, mutta paremmalla teknologisella minäpystyvyydellä.
Ja kun fiksu aikuinen huomaa, että jokin TVT-juttu toimii ja tuo hyötyä työhön, niin yleensä hän siihen
tarttuu.

Eli siis. Väittäisin vahvalla perstuntumalla, että seuraava askel opettajien ja työntekijöiden
täydennyskoulutuksessa tulisi olla näiden minäpystyvyyskäsitysten korjaamisessa. Nyt Suomessa on
tilanne, että kouluissa alkaa olemaan laitteita tarpeeksi. Myös pedagogista osaamista on kouluissa
varsinkin mainion tutoropettajahankkeen ansiosta. Seuraava askel olisi saada opettajien itseluottamus
kuntoon. Jos opettajan syvällinen kokemus on, ettei hän osaa ATK:ta, niin minkäänlainen guru-ukko
ei saa sitä junaa käännettyä. En edes minä, vaikka aikamoinen stara olenkin. Olen joskus itsekin
syyllistynyt “teknologiavastaisten” opettajien ja aikuisten syyllistämiseen. Luulen, että aitoja
teknologisia vastarannankiiskeilijoitä on kuitenkin melko harvassa. Monella sellaiseksi leimautuvalla
on vain heikko teknologinen pystyvyyden tunne. Vertailun vuoksi, monella oppilaalla sama tilanne
esimerkiksi matematiikan tunneilla saattaa ilmentyä luokassa häiritsevänä käytöksenä. Tai sillä
oppilaalla on liikuntatunneilla jatkuvasti jalka kipeänä. Heikko minäpystyvyys aiheuttaa vaikeiden
tilanteiden välttelyä ja silloin ne taidot jäävät oppimatta. Vastauksena otsikon kysymykseen sanoisin,
että ATK:ssa ei ole lopulta mitään vaikeaa. Vaikeaa siitä tekee käyttäjän tunne ja virheelliset
käsitykset omista kyvyistä.

Opettajien minäpystyvyyden ja erityisesti teknologiapystyvyyden teemoista on tulossa erinomaista
tutkimusta. Jyväskylän yliopistolta Mari Kyllösen tuleva väitöskirja käsittelee juurikin tätä
problematiikkaa. Odotan innolla sen lukemista. Myös Itä-Suomen yliopistolla on menossa tutkimusta
tästä teemasta. Uskon, että tässä iso mahdollisuus myös yritysten henkilöstön täydennyskoulutuksien
tehostamiseen ja osaamisen parantamiseen.