Kuinka arviointiuudistus pilataan?
Muutaman viime vuoden aikana on ollut paljon puhetta ja porua peruskoulun uudesta opetussuunnitelmasta ja arvioinnista. Tässä muutama huomioni näistä isoista, koko suomalaista yhteiskuntaa vahvasti koskettavista kokonaisuuksista.
Koulusta on kokonaisuudessaan tullut lyhytjänteisen ja pintaliitokehittämisen ihmiskoe. On äärimmäisen kestämätöntä, että esimerkiksi arviointia, joka on kuitenkin se tärkein oppimisen väline ja mittari koulussa, venkslataan ylimpien viranomaisten toimesta milloin mihinkin suuntaan. Ensin kunnat jätetään pärjäämään omin voimavaroin liian löysien ja epätarkkojen kriteereiden kanssa. Sitten, kun tästä ihan oikeutetustikin nousee kritiikkiä, aiotaan linjaa vetää taas toiseen ääripäähän. Kauhealla tohinalla poistetut ja kritisoidut numerot otetaan jälleen käyttöön arvioinnissa ja todistuksissa.
Tästä linjattomasta poukkoilusta on tuloksena monenmoista harmia. Ensinnäkin ne opehuoneiden jäärät, joilla ei ole ollut aikomustakaan muuttaa toimintatapojaan eläkepäiviä odotellessa, voivat nyt myhäillä tyytyväisinä ja jatkaa työtään samaan malliin. "Mitäs minä sanoin, kyllä se numero kertoo parhaiten, mitä se lapsi osaa." Ja niin suomalaisia lapsia valmistetaan kohtaamaan 2020-luvun haasteet 1970-luvun menetelmillä. Toisaalta ymmärrän tällaisia opettajia. Se on helppoa opettaa saman kirjasarjan sisällöt jakso kerrallaan ja pitää se koe jakson lopussa. Siitä saa näennäisesti luotettavan arvioinnin, joka on myös huoltajille tuttua ja turvallista. Omia toimintatapoja ei tarvitse muuttaa, huoltajat eivät kritisoi ja itse saa vähemmällä työllä saman palkan. Oikeastaan aika inhimillistä, että näin toimitaan. Vielä kun tämä ope saa koulun tvt-tutorin vetämään oppilaille jonkun kivan robotiikkajakson, niin keväällä voidaan huoltajille tyytyväisenä todeta, että on niitä tietoteknisiä juttujakin tehty. Samassa opehuoneessa ne muutat hullut, jotka ovat lähteneet toimintaansa ja koulujensa kulttuuria muuttamaan, usein lähes ilmaiseksi, saavat vaivojensa palkkioksi kylmää vettä niskaansa. Äärimmäisen motivoivaa.
Jos lähdetään tekemään isoa toimintakulttuurin muutosta peruskoulun tyyliseen kansalliseen instituutioon, muutos pitäisi tehdä vahvasti ohjaten ja pienin askelin. Nyt toteutettu uudistus vertautuu tilanteeseen, jossa opettaja "itseohjautuvuuteen" vedoten jättäisi oppilaat epätarkkojen ohjeiden varassa työskentelemään keskenään. Kun homma ei toimi, niin vedetään uudistus takaisin. Ylisukupolvisista, syvään juurtuneista perinteistä luopuminen vaatii hienovaraista "siedättämistä", aikaa ja kouluttamista. Nyt näistä juuri mikään ei toteutunut. On todella harmillista, että sinänsä hyvä aikomus siirtää arvioinnin painopiste numeerisesta ja koepainotteisesta perinteestä kohti jatkuvaa formatiivista arviointia, on sössitty huonolla johtamisella.
Arviointiuudistuksessa maltti olisi ollut valttia. Osa opettajista on lähtenyt innolla uudistamaan omaa ja organisaatioidensa kulttuuria. Nyt näiltä uudistajilta vedetään matto pois jalkojen alta, kun ei ole maltettu odottaa sen suuren varovaisemman enemmistön lämpenemistä. Samalla palaa hurja määrä veronmaksajien rahaa, jota on käytetty erilaisten taitotasotaulukoiden ja arviointikriteereiden pohtimiseen sekä kirjoittamiseen. Tai onhan ne edelleen olemassa, mutta harva niitä käyttää, jos on mahdollista päästä vähemmällä.
Oman ja muiden oppimisen arviointi sekä oppimisensa omistajuus ovat aidosti niitä tulevaisuuden taitoja, joita oppilaiden pitäisi peruskoulun aikana oppia. Yllin kokeeseen pänttääminen ja koetta varten ulkoaopettelu taas eivät juurikaan valmista oppilaita moniin haasteisiin, joita muuttuva työelämä näiden tulevien aikuisten eteen heittää. Siksi todella sääli, jos tämä ajatuksen tasolla erinomainen, mutta valitettavan huonosti johdettu uudistus haudataan ilman, että sille on edes annettu mahdollisuuksia onnistua. Nyt on käymässä kuten monilla muillakin nyky-yhteiskunnan alueella. Perinteet, oma mielipide ja someälämölö merkitsevät enemmän kuin tutkittu tieto ja pitkäjänteinen kehittäminen.
Koulusta on kokonaisuudessaan tullut lyhytjänteisen ja pintaliitokehittämisen ihmiskoe. On äärimmäisen kestämätöntä, että esimerkiksi arviointia, joka on kuitenkin se tärkein oppimisen väline ja mittari koulussa, venkslataan ylimpien viranomaisten toimesta milloin mihinkin suuntaan. Ensin kunnat jätetään pärjäämään omin voimavaroin liian löysien ja epätarkkojen kriteereiden kanssa. Sitten, kun tästä ihan oikeutetustikin nousee kritiikkiä, aiotaan linjaa vetää taas toiseen ääripäähän. Kauhealla tohinalla poistetut ja kritisoidut numerot otetaan jälleen käyttöön arvioinnissa ja todistuksissa.
Tästä linjattomasta poukkoilusta on tuloksena monenmoista harmia. Ensinnäkin ne opehuoneiden jäärät, joilla ei ole ollut aikomustakaan muuttaa toimintatapojaan eläkepäiviä odotellessa, voivat nyt myhäillä tyytyväisinä ja jatkaa työtään samaan malliin. "Mitäs minä sanoin, kyllä se numero kertoo parhaiten, mitä se lapsi osaa." Ja niin suomalaisia lapsia valmistetaan kohtaamaan 2020-luvun haasteet 1970-luvun menetelmillä. Toisaalta ymmärrän tällaisia opettajia. Se on helppoa opettaa saman kirjasarjan sisällöt jakso kerrallaan ja pitää se koe jakson lopussa. Siitä saa näennäisesti luotettavan arvioinnin, joka on myös huoltajille tuttua ja turvallista. Omia toimintatapoja ei tarvitse muuttaa, huoltajat eivät kritisoi ja itse saa vähemmällä työllä saman palkan. Oikeastaan aika inhimillistä, että näin toimitaan. Vielä kun tämä ope saa koulun tvt-tutorin vetämään oppilaille jonkun kivan robotiikkajakson, niin keväällä voidaan huoltajille tyytyväisenä todeta, että on niitä tietoteknisiä juttujakin tehty. Samassa opehuoneessa ne muutat hullut, jotka ovat lähteneet toimintaansa ja koulujensa kulttuuria muuttamaan, usein lähes ilmaiseksi, saavat vaivojensa palkkioksi kylmää vettä niskaansa. Äärimmäisen motivoivaa.
Jos lähdetään tekemään isoa toimintakulttuurin muutosta peruskoulun tyyliseen kansalliseen instituutioon, muutos pitäisi tehdä vahvasti ohjaten ja pienin askelin. Nyt toteutettu uudistus vertautuu tilanteeseen, jossa opettaja "itseohjautuvuuteen" vedoten jättäisi oppilaat epätarkkojen ohjeiden varassa työskentelemään keskenään. Kun homma ei toimi, niin vedetään uudistus takaisin. Ylisukupolvisista, syvään juurtuneista perinteistä luopuminen vaatii hienovaraista "siedättämistä", aikaa ja kouluttamista. Nyt näistä juuri mikään ei toteutunut. On todella harmillista, että sinänsä hyvä aikomus siirtää arvioinnin painopiste numeerisesta ja koepainotteisesta perinteestä kohti jatkuvaa formatiivista arviointia, on sössitty huonolla johtamisella.
Arviointiuudistuksessa maltti olisi ollut valttia. Osa opettajista on lähtenyt innolla uudistamaan omaa ja organisaatioidensa kulttuuria. Nyt näiltä uudistajilta vedetään matto pois jalkojen alta, kun ei ole maltettu odottaa sen suuren varovaisemman enemmistön lämpenemistä. Samalla palaa hurja määrä veronmaksajien rahaa, jota on käytetty erilaisten taitotasotaulukoiden ja arviointikriteereiden pohtimiseen sekä kirjoittamiseen. Tai onhan ne edelleen olemassa, mutta harva niitä käyttää, jos on mahdollista päästä vähemmällä.
Oman ja muiden oppimisen arviointi sekä oppimisensa omistajuus ovat aidosti niitä tulevaisuuden taitoja, joita oppilaiden pitäisi peruskoulun aikana oppia. Yllin kokeeseen pänttääminen ja koetta varten ulkoaopettelu taas eivät juurikaan valmista oppilaita moniin haasteisiin, joita muuttuva työelämä näiden tulevien aikuisten eteen heittää. Siksi todella sääli, jos tämä ajatuksen tasolla erinomainen, mutta valitettavan huonosti johdettu uudistus haudataan ilman, että sille on edes annettu mahdollisuuksia onnistua. Nyt on käymässä kuten monilla muillakin nyky-yhteiskunnan alueella. Perinteet, oma mielipide ja someälämölö merkitsevät enemmän kuin tutkittu tieto ja pitkäjänteinen kehittäminen.
Kommentit
Lähetä kommentti