Opettaja, kannusta oppilastasi pelaamaan!

Käynnissä on tyypillinen opettajainhuoneen keskustelu. Siinä kauhistellaan pelaamista, kännyköitä ja
sitä, kuinka ne pilaavat lasten elämän. Mitään hyvää niissä ei nähdä. Ranskassa on kuulemma kielletty
kännykät koulusta kokonaan! Mahtavaa, sellainen laki pitäisi saada Suomeenkin! Nyt keskusteluun tulee
innostumisen sävyjä ja välituntikellon soidessa tämä toiveikas toteamus kansallisesta kännykkäkiellosta
jää viipyilemään opettajainhuoneen 70-lukulaiseen asenneilmapiiriin. Keskustelun aikana vilkaisen
koulun pihalle. Kännykällä keskenään pelaavien ja peleistä keskustelevien oppilaiden lisäksi huomioni
kiinnittyy yksin penkillä istuvaan luokkani lukutoukkaan. Kukaan ei näytä olevan huolissaan tämän
lukutoukan liikkumisesta. Pelaajien passiivista elämäntapaa sen sijaan kauhistellaan. Jään vain
miettimään, että kumpi noista tavoista viettää välituntia on oikeasti huonompi?

Väittäisin, että yksi suomalaisen koulujärjestelmän suurimpia puutteita on ymmärtämättömyys
pelaamista, pelikulttuuria ja pelillistä ajattelua kohtaan. Se, mitä ei tunneta, on helppo demonisoida ja
pleikkareiden sekä kännykkäpelien syyksi voi surutta laittaa lähes kaiken ilmastonmuutoksesta lasten
heikentyneisiin lihaskuntotuloksiin. Siksipä minä haluan omalta vähäiseltä osaltani hieman avata
pelaamista ja pelikulttuuria. Demonisoinnin sijaan pelikulttuuri pitäisi ottaa suomalaisen koulun
voimavaraksi, sillä siihen sillä olisi kaikki mahdollisuudet. Yritän seuraavaksi kommentoida yleisimpiä
kuulemiani pelaamiseen ja peleihin liittyviä harhaluuloja.

Pelaaminen on passiivista ja aivokuollutta mäiskimistä. Ei ole. Pelaaminen vaatii nopeaa ajattelua
ja toimivia refleksejä. Lisäksi pelaaminen, toki pelistä riipuen, vaatii strategista ajattelua,
projektinhallintataitoja ja hyvää englannin kielen taitoa. Minusta ne ovat varsin hyödyllisiä taitoja
vaikkapa työelämää ajatellen.

Pelaajien sosiaalinen elämä kärsii. Väärin. Menestyäkseen pelaajan pitää kyetä yhteistyöhön ja
osata hakea tietoa yhteisöiltä. Olette varmaan huomanneet, kuinka paljon keskustelua Forniten uusin
kausi aiheuttaa? Tai se, miten Minecraftissa saakaan luotua portaalin Ääriliskon luokse. Pelaaminen
on sosiaalinen harrastus siinä missä joukkueurheilukin. Toki löytyy myös yksinpelejä, mutta niin niitä
taitaa olla yksilölajeja myös perinteissä urheilussa. 

Pelaaminen heikentää fyysistä kuntoa. Totta, mutta vain osittain. Menestyäkseen pelaajan pitää
olla hyvässä kunnossa henkisesti ja fyysisesti. Mikä mahdollisuus pedagogille motivoida pelaajaa
liikkumaan sen sijaan, että kielletään rakas harrastus ja käsketään ulos kohentamaan kuntoa!
Lukeminen on yhtä lailla fyysisesti passiivista istumista, mutta kertaakaan en ole kuullut, että sitä
kauhisteltaisiin opehuoneessa. Ja liikkumattomuuden todelliset syyt ovat paljon syvemmällä
yhteiskunnan rakenteissa ja meidän aikuisten antamassa esimerkissä kuin pelaamisessa. On
älyllisesti heikko suoritus syyttää pelejä ja kännyköitä nuorten liikkumattomuudesta. Varsinkin jos itse
ajelee autolla töihin muutaman kilometrin matkan.

Pelit on suunniteltu koukuttaviksi ja siksi ne ovat pahasta. Kyllä, tämäkin on totta, mutta vain
osittain. Pelejä suunnittelevat oppimisen ja psykologian huippuosaajat. Heillä on osaamista sen
suhteen, kuinka pelaaja saadaan palaamaan pelin ääreen uudelleen ja uudelleen. Pelit suunnitellaan
myös niin, että niissä toteutuvat ihmisiä motivoivat ja kiinnostavat mekanismit. Näitä ovat muun
muassa yhteisöllisyys, uuden löytäminen eli seikkailu, oman luovuuden käyttäminen, sopiva
haastavuus sekä sääntöihin sopeutuminen. Pelaaminen vaatii sääntöjä ja niiden noudattamista,
aivan kuin jalkapallokin. Ei lainkaan huono kasvatuksellinen pointti? Pelien motivoivat ja palkitsevat
mekanismit pitäisi saada tuotua osaksi koulukulttuuria, eikä suinkaan erittää työntää niitä pois sieltä. 
Liiallinen peliriippuvuus ja sitä myötä elämän tasapainon menettäminen ei tietenkään ole hyväksi.
Toisaalta, kuinka moni on samalla lailla huolissaan jumppasalilla itseään rääkkäävästä ja ruokiaan
vahtaavasta voimistelijasta? Onko se oikeasti tervettä?

“Lopeta pelaaminen ja hanki itsellesi kunnon työ.” Ajattele lasta tai nuorta, jolla on haave. Sitten
tulee aikuinen, joka naureskellen lyttää tuon lapsellisen haaveen ja käskee opiskelemaan kunnon
ammatin. Haluatko sinä olla tuollainen kusipää? Et varmasti. Siksi kannattaa muistaa, että NHL:stä
tai ENCE:n jäsenyydestä haaveileminen ovat aivan yhtä hienoja ja tavoiteltavia unelmia. Sitä unelmaa
Encestä kannattaa tukea ja tsempata vaikkapa noilla edellä mainitsemillani seikoilla. “Jos unelmoit
Encestä, kannattaa muistaa liikkua. Niin ENCE:n jäsenetkin tekevät.” Jos et tiedä, mikä ENCE on,
kannattaa googlata. Se kuuluu yleistietoon.

Minua oikeasti surettaa se, kuinka oppimisen ja kasvattamisen ammattilaiset vajoavat kerta toisensa
jälkeen toistelemaan niitä perustelemattomia mantroja pelaamisen kauheudesta ja sen nuorisoa
turmelevasta vaikutuksesta. Itselle vieras on helppoa työntää sivuun ja pysyä siinä omassa kuplassa.
Mielestäni korkeasti koulutetut ammattilaiset eivät saisi tähän kuitenkaan sortua. Peleillä ja
pelikulttuurilla olisi äärettömän paljon annettavaa kouluille, jos vuoropuheluun vain olisi halua. Olen
tietoisesti välttänyt puhetta “pelaajapojista” sillä myös tytöt pelaavat ja saavat pelata. Tosiasia on
kuitenkin, että näiden “pelaajapoikien” mukaan saaminen ja heidän oppimispotentiaalinsa esiin
kaivaminen olisi äärimmäisen tärkeää. Pelaamisen ymmärtäminen on siihen parempi lähtökohta kuin
pelaamisen demonisointi ja vähättely.