Kiusaamisen jäljet

Koulukiusattu mies työelämässä. En ole sellaisesta aiheesta montaa kirjoitusta lukenut, joten
sellainen on kai kirjoitettava omista kokemuksista.

Minua kiusattiin koulussa ja harrastuksissa kolmannelta luokalta lukioon saakka. Ison kokoni ansiosta
säästyin fyysisiltä kiusaamiselta. Eivät luuserit uskaltaneet, kun olisi oma status saattanut heikentyä.
Sen sijaan ulkonäköni, vaatteeni, perheeni ja kiinnostuksen kohteeni olivat aikalailla vapaata riistaa.
Perheeni oli uskovainen, monilapsinen ja meillä oli autona “Jeesus-bussi”. Helppoja ja meheviä
aiheita kiusaamiselle 90-luvun pienessä maaseutukaupungissa. Minulla oli yläkoulussa finnejä
naamassa. Ei edes kovin paljoa, mutta tarpeeksi kiusaajille. Tästä opin, että olen aivan “v**** ruma
pizzanaama”. Olin hyvä koulussa, joten totta kai sain kuulla siitä. Kun samaan soppaan lisättiin
perheeni tiukka uskonnollisuus, joka rajasi pois monia minua kiinnostavia asioita, kuten rock-musiikin,
jäin aikalailla yksin.

Kiusaaminen on siinä mielessä erittäin vakavaa, että sen vaikutukset eivät jää todellakaan siihen
kiusaamistilanteeseen. Se on vähän niin kuin akne. Itse et sille mitään voi, mutta arvet jäävät
loppuiäksi. Tai kuin rutisteltu paperi. Täysin sileäksi sitä ei enää millään saa. Miten kiusaaminen
sitten näkyy minussa nykyisin, tällaisessa kaljuuntuvassa keski-ikäistyvässä ja keskiluokkaisessa
perheenisässä? Minuun on kiusaamisen seurauksena juurtunut joitakin ajatusmalleja, joista ei meinaa
päästä millään eroon. Niistä on haittaa niin työelämässä kuin muutenkin.

Pidän edelleen itseäni rumana. Jollain tasolla tiedän, ettei se ole totta, mutta kerran rutisteltua
minäkuvaa ei meinaa saada takaisin ehjäksi. Ei edes ajan kanssa.

Toisekseen opin häpeämään itseäni. Tämä näkyy nykyisin oman osaamiseni vähättelynä ja siinä, että
en uskalla sanoa ajatuksiani ääneen. Se mopopoikien pilkallinen nauru ei meinaa lähteä korvista
millään. Tai sen takarivissä kuiskivan kusipään pilkka, kun ainoana luokalta sain uskonnon kokeesta
kympin. Häpeällistä se oli saada hyvä numero, ei suinkaan hienoa.

Uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa. Kyllä ne kohta huomaavat, että olen outo ja käskevät ruman
molopään painua helvettiin pilaamasta maisemaa. Siksi sitä joskus istuu mieluummin yksin
ruokapöytään, kuin ottaa riskin kokea jälleen se musertava ulkopuolisuuden tunne. 

Oikeastaan ainoa asia, jolla sain hyväksyntää, oli toisia hyödyttävä suorittaminen. Ryhmätöissä
ja joukkuepeleissä kelpasin mukaan, sillä hyvällä suorittamisella saatoin joskus jopa tuntea kuuluvani
porukkaan. Tämä toimintamalli on seurannut minua työelämään. Tuloksena tästä on ollut, yllätys
yllätys, työuupumusta.

Pahin asia on se, että jos on kykenemätön arvostamaan itseään, ei sitä arvostamista kykene
välittämään muillekaan. Kun itse suorittaa, sitä vaatii myös muilta. Jopa lapsiltaan. Muutenkin tämä
piirre on ihmissuhteissa äärimmäisen myrkyllinen. Jokainen kaipaa hyväksyntää sellaisena kuin on.

Olen omasta mielestäni päässyt näiden asioiden kanssa melko pitkälle ja sinuiksi itseni kanssa.
Kirjoittaminen omista kokemuksista on uusi askel ja terapiaa, josta toivon olevan hyötyä myös muille.
Tiedän, etten ole ainoa nuoruusajan kiusaamisesta aikuisenakin kärsivä. Se mitä itse olen yrittänyt
opetella, on armollisuus itseä kohtaan. Olen ihan tarpeeksi hyvä ja ihmiset saattavat pitää minusta
muutenkin, kuin pelkän suorittamisen ja työpanoksen takia. Samoin yritän muistaa ihmisiä
kohdatessani, että heillä voi olla samoja arpia kuin itsellänikin. Ulkoisesti menestynyt saattaa olla
sisäisesti repaleinen suorittaja. Ja viimeisen päälle timmin kropan omaava “pinnallinen barbi” voi
kärsiä huonosta itsetunnosta. Ja kaltaiseni jyrmy, kalju ja tatuoitu suomalaismies voi olla oikeasti
herkkä ja ujo ihminen, jolle kaljusta kettuilu saattaa tuntua oikeasti pahalta. 

Koitetaan siis kohdata toisemme yksilöinä ja ymmärtää ihmisten erilaisuutta. Jokainen meistä kantaa
mukanaan menneisyyttään. Pahinta mitä voi tehdä, on lokeroida ihminen ulkonäön tai käytöksen
mukaan. Tässä on haaste ennen kaikkea rekrytoijille ja johtajille. Miten saada se työntekijän joskus
tukahdutettu potentiaali paremmin esille? Tai nähdä nopeassa haastattelutilanteessa ihmisen läpi
siihen oikeaan ihmiseen ulkokuoren alla? Mielestäni hyviä kysymyksiä, joista kaipaisin lisää
keskustelua.